“Kuviteltaisiinko vain, että…” -näyttely sukeltaa lapsen vilkkaaseen ja värikkääseen maailmaan

“Kuviteltaisiinko vain, että…” -näyttely sukeltaa lapsen vilkkaaseen ja värikkääseen maailmaan

Viittätoista yli viisi ihmisiä on vielä virtaamassa sisään Siltavuorenpenkereen aulaan. Läheiset, opettajat ja ystävät onnittelevat Torkkelista keväällä valmistunutta Oonaa, ja ihmismassa alkaa siirtyä galleria-alueen puolelle. He haluavat ihastella siellä olevia taideteoksia. On 2.11. ja Helsingin kuvataidelukion vuoden 2026 stipendinäyttelyn avajaiset ovat alkamassa.

Torkkelilla on tapana antaa vuosittain näyttelystipendejä valmistuville oppilaille. Nämä ovat ainutlaatuisia tilaisuuksia pitää oma taidenäyttely Torkkelissa. Joka vuosi yleensä yksi tai kaksi oppilasta saa tällaisen stipendin. Kyseistä mahdollisuutta tarjotaan opiskelijalle, joka on suorittanut taideopintonsa erityisen hyvin, jonka katsotaan olevan aktiivinen ja kehittyneen jo “oikeaksi taiteilijaksi” ja jonka uskotaan saavan näyttelyn tehtyä ajoissa. Tällä kerralla kyseinen kunnia on langennut Oona Paasoselle, ja tuloksena on syntynyt Kuviteltaisiinko vain, että… -niminen näyttely, johon kuuluu neljä suurta taideteosta.

Näyttelyn teokset ovat omakuvia Oonasta hänen lapsuudessaan. Ne on nimetty seuraavasti: Synttärisankari (2015), Hyönteissieppaaja (2015), Koemaistaja (2010) ja Isosisko (2014). Teokset on toteutettu sekatekniikalla, ja niistä huomaa heti lapsellisen riemun ja mielikuvituksen. Oona kertoo näyttelyn teemasta seuraavasti: “Yksinkertaisesti sanottuna aiheena on mielikuvitus ja mun lapsuudenmuistot ja se, miten olen nuorempana nähnyt maailman ja mistä ajattelen taiteellisen tekemiseni lähteneen alkuun.” 

Näyttelyn esittelytekstissä sanotaan näin: ”Kuviteltaisiinko vain, että… -näyttely kertoo lapsen mielikuvituksesta ja niistä muistoista, jotka koen olennaiseksi osaksi minua. Mitä kaikkea voit kuvitella ympärille silloin, kun kaikki näyttää synkältä ja toivottomalta? Voidaanko pysähtyä hetkeksi ja kuvitella, että ympärillämme leijuu kukkia ja mansikoita tai että tuuli yrittää kertoa meille metsien suurimmat salaisuudet.”

Taiteilijalla on selvästi ollut vahva näkemys siitä, minkälaisen hän halusi näyttelystään. Oona sanoo ajattelu- ja suunnitteluprosessin kestäneen koko kesän. Vaikka ei olisikaan lukenut esittelytekstiä, teemat ja se mitä näyttely pyrkii sanomaan, on helppo ymmärtää jo ensi silmäyksellä. Kokonaisuudessa näkyy selvästi hyvin taitavaa viestintää. Teoksissa esiintyy yleisiä lapsuuden muistoja, joihin monen on helppo eläytyä, ja niinpä pystyy heti ymmärtämään, minkälaista tunnetta niissä on haettu. Lisäksi ympärille kiinnitetyt lapsen piirustuksia imitoivat kuvat ovat selkeä tapa kuvastaa lapsen mielikuvitusta. Teoksista näkee, että taiteilija on erittäin lahjakas.

“No yleensä aloitan siitä että mietin, mitä mä haluan sanoo teoksella”, Oona kertoo hänen luomisprosessistaan. “On helpompi toki, jos on joku tietty aihe ja siihen löytää semmoisen oman teeman. Tästä näyttelystä mietin sitä, että haluan tehdä tästä jotenkin merkityksellisen mulle itselleni, mut siten, että se on kuitenkin helposti lähestyttävä myös katsojalle.” Oonalle suunnitteluvaihe on ensisijainen muihin verrattuna: “Ensin mietin tosi pitkään aihetta ja sitten aloin vasta suunnitella, mitä oikeasti teen ja toteutan.”

Oona selittää stipendinäyttelyn kriteereissä tärkeänä olevan se, että opettajat valitsevat jonkun, jonka he uskovat saavan aikaan tällaisen kokonaisuuden. Hän on koko lukioaikanaan ollut todella aktiivinen kurssitöiden toteuttamisessa ja uskoo tämän olevan suurin syy, miksi juuri hänet valittiin. “Hain tänne kouluun täysin kuvataiteen takia, ja sitten kun pääsin, kävin niin paljon kaikkia taidekursseja kuin pystyy”, Oona naurahtaa.

Stipendinäyttelyn saaminen oli kuitenkin hänelle täysi yllätys. Oona on aina tehnyt kaikki työnsä huolellisesti. Hän kertoo, että on tietenkin ajatellut olevan kivaa, jos pääsisi toteuttamaan omaa näyttelyä, mutta hän ei uskonut näin käyvän oikeasti. Silti Oona otti heti mahdollisuuden vastaan, kun sai kuulla tilaisuudesta. Hän kokee ansaitsevansa stipendin. “No kyllä mä koen et joo, ainakin siksi, että kuitenkin kävin aika paljon kursseja ja kaikki suoritin tosi tunteellisesti”, hän toteaa.

Lopuksi Oona kertoo, miltä hänestä tuntuu nyt, kun näyttelyn avajaiset ovat koittaneet. “Jännittää vielä ainakin nämä avajaiset. Kiva nyt kuitenkin, että teosten työstäminen on ohi, sillä mulla meni tähän tosi kauan”, hän muistelee. Pelkästään maalaamiseen Oona käytti kokonaiset kolme kuukautta.

Haastatteluni jälkeen avajaiset alkavat pyörähtää käyntiin. Kun kaikki on vihdoin saatu itse näyttelyn puolelle, pitävät koulun apulaisrehtori ja kuvataideopettaja Hanna Pusa pienet puheenvuorot. Hanna oli auttamassa Oonaa koko näyttelyn tekemisen ajan. Hän on opettanut Oonalle paljon kursseja tämän lukioaikana ja oli yksi heistä, jotka nostivat Oonan esiin näyttelystipendin jaossa. Jonkin opettajan on aina tarkoitus pitää silmällä, että näyttelyn teko edistyy oikeassa tahdissa ja auttaa pienempien yksityiskohtien, kuten vaikka esittelytekstin laatimisen, kanssa. Hanna kuitenkin korostaa, ettei Oonan kanssa ollut oikeastaan tarvetta ohjaukseen. Koko projektin tekoaikana hän on ollut todella oma-aloitteinen ja aktiivinen sekä erittäin tunnollinen hyvän näyttelyn aikaan saamiseksi. Lopputuloksen laatu ei siis selvästikään ole mikään ihme. Siinä näkyy Oonan kaiken kovan työn tulos.

“Kuviteltaisiinko vain, että…” -näyttelyä pääsee ihailemaan Siltavuorenpenkereen Aurora-galleriassa marraskuun loppuun saakka.

TEKSTI Aune Puurunen
KUVAT Emilia Meltti