Esseisti Antti Nylén 100-vuotisjuhlan puheessaan: ”Kirjallisuus ja taide pelastivat minut”
Mitä tässä nyt teille sanoisi?
Pannaanpa otsikoiksi, oikein latteasti, KIITOS 1989–1992.
Rajoitan sanomiseni kolmeensataan pointtiin.
En tahtoisi yleistää. Ehkä on olemassa ihmisiä, jotka eivät murehdi paljon mitään, koskaan.
Ihmisiä, joita mikään merkittävä ei merkittävästi haittaa. Sellaisia, jotka eivät ajattele liikaa.
Itse en kuitenkaan kuulu heihin. Minua monet merkittävät asiat haittaavat merkittävästi.
Enkä ole päässyt tästä yli, vaikka olen elänyt jo hyvin pitkään, viisikymmentäkaksivuotiaaksi.
Kyselen edelleen tyhmiä: Miksi maailman kansat valitsevat johtajikseen tyhmiä ja pahoja? Miksi
on olemassa broileri, linnun pilakuva, ihmisen eikä Jumalan tekemä, olento, jonka ainoa tehtävä
on kuolla nuorella iällä? Miten näinkin irvokas asia voi olla normaali, normin eli vallitsevan
säännön mukainen, varauksetta hyväksytty? Ja miten sukupuoli – joka on selvästi huijausta,
täysin irrallaan kaikista luonnollisista tosiseikoista – voi tehdä lajistamme kaksi eri lajia? Miksi
vain kaksi?
Kun nyt ajattelen kouluaikojani, tajuan viiltävästi, etten ole oppinut mitään. Enintään olen oppinut
varautumaan, olemaan kuin ei mitään. Oppinut, että onnettomuuspaikalla kuuluu hymyillä ja
seistä kädet suorina sivuilla.
Maailma on hullu. Vain minulla on järki päässä.
Ainoa – ainoa – inhimillisen toiminnan alue, jossa olen tuntenut ankaran, lahjomattoman,
kirkkaan järjen läsnäolon, on taide.
Taide nimenomaan paikkana, kaikkien taiteenlajien yhteisenä esiintymisalueena.
Ehkä on olemassa ihmisiä, jotka eivät kaipaa sinne. Mutta en usko sitä. He eivät tiedä, mitä
heiltä puuttuu.
Ranskalainen runoilija Théophile Gautier julisti muinoin 1800-luvulla: ”Olen niitä, joille näkyvä
maailma on olemassa.”
Luin muuten tuon lauseen ensimmäisen kerran juuri lukioaikanani, koska Oscar Wilde –
tuolloinen kirjallisuudenopettajani – lainasi sitä tekstissään, jonka oli kirjoittanut vankilassa.
Eikö ”näkyvä maailma” siis ole olemassa kaikille? No eihän se ole.
Joillekin hyvin vakavan ja huolestuneen oloisille ihmisille ”valtionvelka” ja ”kestävyysvaje” ovat
paljon – paljon – enemmän olemassa kuin vaikkapa vaahteranlehdet, jotka juuri nyt irrottavat
otteensa emokasveistaan ja leijailevat maahan mätänemään. Tällaisessa maailmassa me
elämme, ja tällaisia ihmisiä me tottelemme – ihmisiä, jotka elävät näkymättömien asioiden
maailmassa.
Ehkei siis ole ihme, että on olemassa ihmisiä, joille taide ei ole olemassa.
Ihme se kyllä olisi, uskomaton asia.
Siirryn seuraavaan pointtiin.
En tahtoisi yleistää. Ehkä on olemassa ihmisiä, jotka uskovat, että heidän isänsä ja äitinsä
todella ovat juuri ne heiveröiset, neuvottomat ihmiset, joita näillä nimillä on lapsuuden hämäristä
saakka kutsuttu.
Itse en kuulu heihin.
Rakastan vanhempiani. He ovat urheita ihmisiä, jotka ovat tehneet parhaansa.
Tunnen vain, että todellinen sukulaisuuteni heidän kanssaan on vähäistä.
Taide on alue, jossa on mahdollista keskustella kaikesta siitä, mitä jonakin tiistai-iltapäivänä ei
missään tapauksessa kannata edes ottaa puheeksi; nähdä ja näyttää sellaista, minkä
näkeminen ja näyttäminen satuttaisi liikaa. On niin paljon asioita, jotka täytyy tukahduttaa, jotta
elämä voisi jatkua. Kuitenkin niille asioille on paikkansa, ja siinä paikassa ne täytyy päästää
esiin, jotta elämä todella voisi jatkua.
Taide on tämä kielletyn kommunikaation alue, jota ilman maailma muuttuisi mielettömäksi.
Todelliset äiti ja isä löytyvät sieltä. Heitä voi olla runsas joukko.
Jokaisen opettajan – kuten jo mainitun Oscar Wilden, jota en koskaan tuntenut henkilökohtaisesti, tai toisen muinaisen kirjallisuudenopettajani Vuokko Raivion – tehtävänä on viitata sinne, missä nämä todelliset vanhemmat ovat.
Toinen mainituista lainasi minulle Théophile Gautieria. Toinen törkkäsi kerran koulun
alakerroksen aulassa käteeni Thomas Mannin Taikavuoren kirjaston poistokappaleen: ”Luepa.”
Kysymys on juuri tiennäyttämisestä, ei vastausten antamisesta
Gautier tai Mann ei ole saanut elämässäni mitään merkkihenkilön asemaa, mutta todellinen
kotimaani, oikea syntyperäni, on sama kuin heidän.
Kirjallisuus ja taide pelastivat minut, siis kertoivat minulle, kuka minä olen ja mistä minä tulen.
Alan lähestyä loppua. Jäljellä on enää noin kaksisataakahdeksankymmentäkuusi pointtia.
Nuoret ihmiset eivät tiedä keitä he ovat. Heidän täytyy saada tietää se, ja siksi on opettajia.
1980-luvulla kaikki oli Suomessa edelleen kuten 1940-luvun lopussa, lukuun ottamatta
Neumannia.
Se – meikkaava mies – oli toki suuri ero.
Dingo ja Neumann olivat minulle ensimmäinen vihje siitä, ettei poikien sittenkään tarvitse vihata
kauneutta. He voivat jopa itse olla kauniita!
Tämä tapahtui, kun olin vähän yli kymmenenvuotias.
Paljon myöhemmin luin lapsilleni 1980-luvulla painettua, Disneyn tuottamaa lastenkirjaa. Se
kertoi pingviinistä, joka vihasi kylmää ja kaipasi joka hetki pois Etelänavalta.
En tahtoisi yleistää, mutta teen sen silti.
Tuo typerä lastenkirja kertoi meistä kaikista. Pateettisuutta pahoitellen tahdon lausua, että me
kaikki olemme palelevia pingviinejä.
Jokaisen ihmisen perusoikeutena on hylätä kaikki annettu, kaikki ”synnynnäinen” – kaikki olot ja
olosuhteet, joihin he ovat joutuneet – ilmoittaa kohtalolle, että ”sinä et ole kohtalo”.
Minun Etelämantereeni oli korsolainen yläaste. Kärsin siellä joka hetkestä.
Sen ja Torkkelin välinen etäisyys on kahdeksan valovuotta. Sen taitettuani olin päässyt
jotakuinkin oman lajini edustajien joukkoon.
Jos siis en olekaan oppinut mitään, olen sentään vaihtanut paikkaa.
Siitä matkasta olen edelleen kiitollinen, ja tässä näette onnekkaan miehen.
Antti Nylén
Torkkelin alumni, kirjailija, esseisti ja suomentaja
KUVAT Aya Lohvansuu ja Celeste Palpa Mateo
