6. luukku: Juhlasyksyn ylioppilaan puhe

Hyvät juhlavieraat, koulun väki, kanssaylioppilaat!

Muistan selkeästi, kun kolme ja puoli vuotta sitten aloitimme yhteisen lukiotaipaleemme tämän saman salin lattialta. Nyt, yhdet penkkarit, kolme vesisotaa ja kolme viisasta Mattia myöhemmin, olemme kokoontuneet tänne jälleen päättämään sen.

Kun minä päätin yläasteen lopulla hakea Torkkeliin, tein tietoisen valinnan hakeutua ehkä ainoaan paikkaan, joka saisi minut kyseenalaistamaan, osaanko edes piirtää laisinkaan. Uskoisin tämän kokemuksen olleen varsin yleinen keskuudessamme. Ensimmäiset arviointitunnit olivat melko itkuisia. Mutta kun ensimmäisten kuviskurssien itse asetetuista paineista päästiin eroon, nousi kehityshaluisuuden rinnalle toinen, vielä voimakkaampi kannustamisen kulttuuri. Jokainen meistä tossuista tuntuu aloittavan samalla virheellä: vertailemalla itseään kanssaopiskelijoihinsa. Mutta Torkkelissa jokainen taideteos on ainutlaatuinen, aivan kuten tekijänsäkin. Täältä olemme löytäneet äänemme.

Ja kuinka tärkeitä ääniä ne ovatkaan.

Ei ole liioittelua sanoa, että jätämme Torkkelin erilaisena kuin se oli saapuessamme. Koulun satavuotisjuhlavuosi on tuonut mukanaan suuria muutoksia. Kuvataidelinjan rinnalle on syntynyt uusi yleislinja. Penksu, armas Pengerkadun taidetalomme, on väistynyt käytöstä, ja sen toiminta on siirtynyt uusiin tiloihin. 

Ja kuten lukioaikamme on muuttanut niin kouluamme kuin meitä itseämmekin, ei muutoksen virta pysähdy Torkkelin seinien ulkopuolellakaan. Maailma jatkaa eteenpäin, mutta se ei tarkoita, että kaikki pitäisi jättää jälkeensä. Me otamme mukaamme Torkkelista koulutuksemme, elämänoppeja, kullattuja muistoja ja toivottavasti elinikäisiä ystäviä. Tulipa seuraavaksi mitä vain, nämä eivät katoa minnekään. Ja kun on meidän vuoromme asettua ohjaamaan tämän ikuisen muutoksen suuntaa, teemme sen näillä työkaluilla.

Maailma on täynnä voimia, jotka pyrkivät erottamaan ihmisiä toisistaan. Näinä aikoina eräs tärkeimmistä taidoista, joita voi harjoittaa, on olla armollinen. Armollinen itselleen ja armollinen kanssaihmisilleen. Muistaa, että jokainen meistä on vain ihminen sisäisine maailmoineen ja kokemuksineen. Ja muistaa, että itseltään ei tarvitse vaatia täydellisyyttä yhtään sen enempää kuin keneltäkään muulta. Me olemme tehneet suuren työn. Periksi ei annettu. Nyt on aika olla armollisia itsellemme ja vain nauttia saavutuksestamme. 

Olemme sen ansainneet.

Onni Antikainen

KUVAT Loviisa Kangas