“Saattoi olla teatteripuvustusta päällä arkipäivänäkin” – Kaupungin suosituin lukio oli tärkeä kasvupaikka

1990-luvulla Torkkelilla oli jo maine kouluna, jossa sai hyvää opetusta ja jonne oli vaikea päästä. Vuodesta 1992 kouluun tultiin pääsykokeen kautta, mutta muitakin reittejä tähän suosittuun lukioon saattoi olla. Eräs alumni kertoi äidin soittaneen rehtorille, että lapsen on päästävä Torkkeliin, sillä pääsy kuvataidelukioon on tälle niin tärkeää. Rehtori ilmeisesti käytti asemansa suomaa harkintaa ja “sijoitti” hakijan Alppilan lukion sijaan Helsingin kuvataidelukioon. Vasta jälkikäteen uusi tossu kuuli äitinsä puhelinsoitosta.

Historiikkikurssilaiset haastattelivat koulun “kultakauden” opiskelijoita, joista osa päätyi taidealalle. Jokaiselle heistä koulu näyttää tarjonneen tärkeän kasvupaikan.


“Torkkeli ruokki luovuutta ja itseluottamusta”

Susanna Eklund (ent. Santavuori) aloitti Torkkelissa vuonna 1994, jolloin siirryttiin luokattomaan järjestelmään. Jo heti tämän uuden systeemin alussa sosiaaliset suhteet alkoivat muodostua muulla tavoin kuin oman ryhmän kesken.

Pääsykokeet olivat Susannasta kuumottavat. Koetehtävistä hän muistaa, että piti piirtää oma käsi. Yläasteen kuvaamataidonopettaja oli sparrannut pedanttia piirtäjää kehottaen: “Anna mennä vain! Älä jää nysväämään.” Kun sitten oli päässyt sisälle kouluun, Torkkelin arvoa nosti se, ettei jokainen hakija ollut päässyt sinne.

Oma ryhmänohjaaja ja historianopettaja Erkki Leimu oli Susannalle merkittävä. Leimu oli karismaattinen ja innostava opettaja, jota jotkut oppilaat pitivät myös pelottavana. “Erkki oli hyvin energinen, ja dramatiikka, jota hän loi historian tunnille, tuki opetusta”, Susanna muistelee. “Hän saattoi esimerkiksi istua tuolilla, jossa oli pyörät alla, kateederin toisessa päässä ja rullata vauhdilla toiseen päätyyn paperikarttojen luo.” Leimu arvosti sitä, jos oppilaskin esitelmässään eläytyi esimerkiksi henkilöön, josta oli puhumassa.

Torkkelissa Susanna oppi aika nopeasti erilaisia kuvataiteen tekniikoita. Aluksi hän kipuili sitä, että lukiossa oli taitavampia opiskelijoita kuin hän, mutta vähitellen hän oivalsi, ettei hänen tarvitse olla samalla tavalla hyvä kuin joku muu. Susannalle on omista Torkkelin kuvataidetöistä jäänyt mieleen iso maalaus, joka muistutti keskiaikaisten kirkkoholvien freskoja. Tämä teos oli tehty ilmeisesti taidehistorian kurssilla, ja siihen liittyi oivallus omasta tyylistä: “Minun ei tarvitsekaan maalata siten kuin joku toinen, vaan voin tehdä teoksen esimerkiksi korostetun yksinkertaisesti.”

Koulun ilmapiiriä Susanna piti hyvänä: “Minun oli helppo olla Torkkelissa, jonne oli kerääntynyt samanhenkistä porukkaa. Olen sellainen eri ryhmien välillä liikkuja, joten en viettänyt aikaa aina samojen ihmisten kanssa.”

Kohokohtia lukiotaipaleella olivat erityisesti näytelmäprojektit, mutta myös wanhojen tanssit, penkkarit ja kirjoitukset, sillä ne olivat “steppejä”, joihin panostettiin. Wanhojen tansseista Susannalle on jäänyt mieleen kohottavana hetkenä se, kun hän asteli itse ompelemassaan puvussa Paasitornin portaissa kohti tanssisalia ja itse presidentti Mauno Koivisto tuli vastaan, katsoi häntä ja tervehti. “Olin tosi vaikuttunut, olisihan hän voinut mennä ohi tervehtimättäkin.” Näytelmäprojekteista Susanna muistaa yksittäisiä hetkiä, kuten kohtauksen, jossa piti huutaa oikein kovaa. Jotain esitystä varten tarvittiin piiska, ja se hankittiin koulun lähialueen erotiikkaliikkeestä.

Suhde Kallion lukiolaisiin oli Susannan aikaan sisaruksellisen kisaileva: “Vähän vihataan, mutta kuitenkin on se yhteenkuuluvaisuus.” Tällaiset näiden kahden lähellä sijaitsevan taidelukion välit ovat olleet varmaan aina. Myös kavereita Susanna Eklundilla oli Kallion lukiossa. Yksi Susannan näytelmäprojekteistakin tehtiin nimenomaan kalliolaisten kanssa yhdessä.

Lukion jälkeen Susanna opiskeli rakennuskonservointia, arkeologiaa ja digitaalista viestintää ja päätyi lopulta suunnittelijaksi ja projektipäälliköksi Kansalliskirjastoon digitaalisten palveluiden pariin. “Hyvästä piirustustaidosta oli sekä arkeologille että konservaattorille todella paljon hyötyä, ja luovuudesta sekä vahvasta visuaalisuudesta puolestaan on ollut etua digipalveluiden kehittämisessä.”

“Torkkeli on ruokkinut luovuutta ja itseluottamusta. Se on antanut paljon eväitä jatkoon. Se ylpeys, joka syntyi, kun pääsi kuvataidelukioon, on kantanut läpi elämän”, Susanna kiteyttää. “Aina kun tulee joku torkkelilainen vastaan, niin tunnemme yhteenkuuluvuutta.” Torkkelilaiset ystävät auttoivat oivaltamaan, kuka itse on. Koulun vapaa ilmapiiri salli jokaisen olla omanlaisensa, myös ihan tavallinen: “Olen enemmän keskitien kulkija kuin sellainen persoona, joka pomppaa esiin.”

Susanna Eklundia haastateltiin historiikkikurssin vieraillessa hänen työpaikallaan Kansalliskirjastossa.

“Nuivat jätkät”

Myös Antti Berg aloitti Torkkelissa vuonna 1994. “Minulla on sellaisia muistikuvia siitä koko ajasta, että kouluun oli kiva tulla. Oli kavereita, paljon kuvista, ja ilmapiiri oli semmoinen rento ja hauska”, hän muistelee.

Koulussa oli tuolloin selkeästi erilaisia ryhmittymiä, mikä näkyi jo pukeutumisessa. Antti tunsi ainakin joitain vanhempia opiskelijoita, ja hänen omat kaverinsa olivat skeittareita ja graffitintekijöitä. Oli myös “gootti-punkkareita”, jotka olivat aika aktiivisia: he tekivät koululehteä ja pitivät aamunavauksia. “Oma porukkani oli vähän epäsosiaalista: viihdyttiin keskenämme ja pelasimme paljon pingistä. Oltiin vähän sellaisia nuivia jätkiä. Sitten oli hiljaisia poikia, joiden nimiä emme edes tienneet.” Kuitenkin esimerkiksi opiskelijoiden omissa juhlissa saattoi olla kymmeniäkin torkkelilaisia: “Ilmeisesti oli sellaista yhteisöllisyyttä.” Koulun järjestämille matkoille Antti ei ollut osallistunut, eikä hän edes muistanut, että sellaisia olisi järjestetty, vaikka yksi hänen kavereistaan oli ollut kuvataideopettajan Pentti Oinosen Rooman-matkalla.

Äidinkielenopettaja Vuokko Raivio sai Antinkin innostumaan lukemisesta, jopa niin, että tämä on suositellut omalle pojalleen samoja “sikahyviä” kirjoja, joita hän oli itse lukenut Torkkelissa. Vuokko, jota kutsuttiin “Vokeksi”, oli myös tunnettu tiukkuudestaan: “Tunnille ei voinut mennä, jollei ollut lukenut. Olisi ollut ihan kauheaa.”

Sen sijaan liikuntatunnilla eivät torkkelit välttämättä kunnostautuneet: “Tunnit saattoivat olla sellaista kentän laidalla seisoskelua. Liikunnanopettajat vaihtuivatkin usein, mutta oli pari hyvää tyyppiäkin, jotka jaksoivat kannustaa, jos joku vähänkin liikkui johonkin suuntaan.” Silti näilläkin tunneilla oli hyvä tunnelma.

1990-luvulla korostettiin eläinten oikeuksia. “Aluksi vain nauroin aktivisteille, mutta sitten nöyrryin ja aloin vegaaniksi lukioaikoinani.” Jotkut osallistuivat turkistarhaiskuihin, ja biologianopettaja Seija Airamo antoi vapaata tunneilta, jos halusi osallistua mielenosoituksiin: “Hän oli oikein pro-eläinaktivisti.”

Torkkeli ohjasi osaltaan Antti Bergiä nykyiselle kuvataideopettajan uralle. Jossain vaiheessa hän sai ajatuksen, ettei hän halua tehdä kuvia “pakolla”, vaan hän halusi säilyttää kuvataiteen hyvänä harrastuksena. Lastentarhanopettajan koulutuksessa hän oivalsi, että kuvataideopettajan ammatti olisikin se, jossa yhdistyisivät hänen toiveensa olla sekä lasten ja nuorten että kuvataiteen kanssa tekemisissä. Hänen onnistui saada opettajan virka lähiökoulusta, jonne hän tunsi kuuluvansa.

Antti Bergiä haastatteli historiikkikurssilainen Elia Sauvolainen.



Erikoislukiot mahdollistavat tien taidealoille luokkataustasta riippumatta

Veera Tiainen tuli Torkkeliin vuonna 1996. Parasta hänestä Torkkelissa oli huikea taideaineiden tarjonta: “Kun koulun jälkeen menin Pekka Halosen akatemiaan, siellä luokkatoveri oli kateellinen meille torkkelilaisille, kun olimme kuulemma niin huomattavasti edellä muita.” Torkkeli oli Veerasta rauhallinen ja turvallinen paikka opiskella. Oppilaat olivat kunnianhimoisia ja tekivät koulutehtäviä huolella.

Yksilöt saattoivat pukeutua myös tuolloin näyttävästi tai kokeellisesti: saattoi olla teatteripuvustusta päällä arkipäivänäkin. “Itsekin pukeuduin mahdollisimman rumiin retrovaatteisiin, mitä tahansa saattoi olla päällä. Ei siihen kiinnitetty mitään huomiota, vaan sai olla sellainen kuin huvitti. Tämä oli ehkä taiteilijaidentiteetin hakemista. Kun aloitin Torkkelissa, kuljin myöhään syksyyn paljain jaloin jossain hippirievuissa, luultavasti koko lukioajan.”

Veera piti erityisesti valokuvauksesta ja Pengerkadun pimiötyöskentelystä. Samoin maalaus oli mieleistä, ja siitä tulikin hänen pääaineensa taidekoulussa. Torkkelissa hänellä oli muun muassa värioppia: “Hyvin sellaista havainnollistavaa ja akateemistakin opetusta. Oppi väreistä ja väri-illuusioista, miten niitä luodaan. Piirrettiin eri välineillä ja saatiin käyttää hienoa pariisinpaperia, joka on tosi kallista.” Myös elävää mallia Veera pääsi piirtämään, ja tällöin oli joku kuvataiteilija opettajana: “Oli tosi kiva, kun taiteen kentällä toimiva sanoi jotain kannustavaa. Se ehkä antoi osaltaan rohkeutta hakea sitten taidekouluun.”

Ennen Torkkelia Veera opiskeli kuvataidepainotteisella yläasteella Kaitaalla, mutta hän ei ollut varakkaasta perheestä eikä käynyt missään kuvataidekoulussa. Siksi olikin hienoa, että pystyi opiskelemaan kuvataidetta yläluokkien ja lukion ohella – ilmaiseksi. Veera uskoo, ettei hän ilman tällaista mahdollisuutta olisi päätynyt ikinä taidealalle.

Veeran Torkkeli-aikana suvaitsevaisuus näkyi antirasistisina ajatuksina. Äidinkielen tunnilla opetettiin kriittistä ajattelua: “Mainoksia ja mediaa tarkasteltiin kriittisin silmin.” Tämä oli Veeralle tärkeää, samoin syvällinen yhteiskunnallisten aiheiden pohdiskelu filosofian tunneilla: “Oli ihanaa, että meitä kohdeltiin älykkäinä ihmisinä ja oikein haastettiin miettimään ja ottamaan myös kantaa, kuten kirjoittamaan yleisönosastokirjoituksia.”

Veera Tiainen toivoo, että tulevaisuudessakin nuorilla olisi mahdollisuus käydä erikoislukiota, jossa voi kehittää omaa lahjakkuuttaan: “Näin luokka- ja perhetaustasta huolimatta he voivat päästä aloille ja ammatteihin, joihin ei ehkä muuten avautuisi tietä.” Veerallekin Torkkelin merkitys oli ratkaiseva: taidealalle hakeutuminen tuntui koulun jälkeen luonnolliselta valinnalta.

Veera Tiaista haastatteli historiikkikurssilainen Vili Kojonen.